Törmäsin hiljattain Werner Vogelsin artikkeliin ”Tech predictions for 2026 and beyond” hänen All Things Distributed -blogissaan. Jutussa puhuttiin ”renaissance developereista” – renessanssikehittäjistä – ja huomasin nyökkäileväni ruudun ääressä vähän liiankin innokkaasti.
Miksi juuri tämä pätkä jäi päähän? Siksi, että oma taustani on ohjelmistokehityksessä ja olen koko pienen ikäni kasaillut projekteja eri suuntiin. Vähän kuin wannabe-renessanssimies, joka yrittää yhdistää koodin, luovan työn, bisneksen, musiikin ja valmennuksen samaan pakettiin.
”Älä kutista itseäsi vain yhteen titteliin – se ei ole kohta enää coolia.”
– Mike Moisio
Kehittäjät katoavat? Ei, he vain muuttuvat
Ajatus renessanssikehittäjästä nousee vastalauseena tutulle tarinalle: ”AI vie koodarien työt, kohta kuka tahansa voi koodata.” Samaa hokemaa on kuultu ennenkin. Kun kääntäjät (compiler) tulivat, pelättiin että matalan tason ohjelmoijat käyvät turhiksi. Kun pilvitekniikka tuli, ops-porukka mietti että automaatio vie hommat.
Ja mitä tapahtui? Abstraktiotaso nousi, kynnykset madaltuivat – ja kehittäjille tuli vain lisää tekemistä. Kun rutiini helpottuu, syntyy enemmän ideoita, enemmän projekteja, enemmän sekavia kokonaisuuksia – ja niitä joutuu joku oikeasti ymmärtämään.
Generatiivinen AI on samaa jatkumoa. Se voi tuottaa koodia sekunneissa, mutta se ei istu budjettipalaverissa kuuntelemassa, kun joku sanoo ”tehdään tästä nopea” ja oikeasti tarkoittaakin ”älä sitten vaan tee tästä kallista”. Se ei tunne organisaation politiikkaa, asiakkaiden hermoja eikä järjestelmien hiljaisia sopimuksia.
Renessanssikehittäjä käytännössä
Artikkelin määritelmän mukaan uuden aikakauden renessanssikehittäjä ei ole yli-ihminen, vaan tekijä, joka yhdistää useampaa ”kieltä” samaan pääkoppaan:
- ymmärtää järjestelmiä teknisesti
- hahmottaa bisnestä, rahaa ja riskejä
- kuuntelee ihmisiä ja osaa kääntää puheen vaatimuksiksi
- käyttää AI-työkaluja, muttei ulkoista niille omaa ajatteluaan
Kun luin Da Vincistä artikkelissa, mietin hetken omia polkujani: ensin in-house koodari, sitten IT-konsultti, sitten valmentaja. Välissä bändijuttuja, yrittäjyyttä, sivuprojekteja ja kaikkea sitä, mikä näyttää ulospäin sekavalta. Suupieliini nousi hymy. Ehkä se ei olekaan ollut pelkkää harhailua – ehkä se on renessanssikehittäjyyden raakaversio.
Mitä tämä kertoo sinulle ja minulle?
En usko, että kaikkien pitää olla Da Vinceja. Mutta uskon, että seuraavat vuodet suosivat ihmisiä, jotka uskaltavat yhdistää kahta tai kolmea osaamista rohkeasti: koodia ja asiakasymmärrystä, kirjoittamista ja dataa, valmennusta ja teknologiaa, ja vaikka musiikkia ja koneoppimista!?
AI tulee auttamaan meitä työn teknisessä puolessa. Vastuu lopputuloksesta ja sen merkityksestä, laadusta ja suunnasta jäädessä edelleen meille.
Minulle tämä toimi rohkaisevana muistutuksena: jatka projektien rakentamista, opi uutta, anna taustojen ”epäloogisuuden” näkyä. Etenkin akateemisissa piireissä havainnoimani siiloutumisen ja kliinisen korporaatiokulttuurin aikakausi on toisaallakin todettu olevan ohi.
Viestini sinulle, joka luet tätä miketalks.fi:ssä – älä kutista itseäsi vain yhteen titteliin – se ei ole kohta enää coolia.
Maailma ei kaipaa pienempää määrää kehittäjiä ja tekijöitä. Se kaipaa renessanssikehittäjiä, jotka uskaltavat ajatella isommin ja murtautua ulos siilosta – silti koodaten yhden commitin kerrallaan.
Haluatko kommentoida tai reagoida? Se onnistuu artikkelin LinkedIn-versiossa.